Asunnon tai huoneen jakaminen yliopiston asuntolassa on useimmiten elämän parasta aikaa, mutta joskus onni ei ole myötä ja yhteiselämään tulee mutkia matkaan, ja joudut asumaan painajaismaisen kämppiksen kanssa.
Tarina jatkuu aina eri käyttäjän versiolla, jonka pituus saa olla enintään
150 sanaa.
Joka kierrokselta staffit valitsevat jatkoon parhaan, joka voittaa itselleen hienon merkin sekä viekkaan huonetoverin.
Tarinan ensimmäisen osan kirjoitti
Bliv. Ja nyt staffit ovat valinneet toisen osan, jonka kirjoitti
veeramonkey.Mitä sitten tapahtuu? Jatka tarinaa ja lähetä kolmas osa meille osoitteeseen
kilpailut@sulake.com otsikolla
Kämppis pahimmista painajaisista! Osa 2 torstai-iltaan
18. syyskuuta mennessä!
Tarinan ensimmäinen osa: Avasin silmät ja huomasin makaavani asuntoni lattialla. Päähän sattui. En tiennyt kauanko olin ollut tajuttomana. Kattoon ulottuvat liekit raivosivat asunnossa. Yritin hoiperrella sakean savun keskellä etsien ulko-ovea. Savu kirveli silmiä ja oli vaikea hengittää. Kämppistäni ei näkynyt missään. Aavistin hänessä pahuuden jo silloin, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kaikki alkoi kolme kuukautta sitten, silloin, kun hän ensimmäisen kerran saapui asuntooni.
Oli aurinkoinen aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään. Vesi tippui räystäiltä ja lumet sulivat kovaa vauhtia. Kevät oli tullut. Avasin ikkunan ja kuulin lintujen laulun. Minua jännitti hieman, sillä tänään näkisin tulevan kämppikseni ensimmäistä kertaa.
Pyyhin pölyjä ikkunalaudalta ja kastelin siinä olevan viherkasvin. Keitin kahvia ja istahdin pöydän ääreen. Katselin ympärilleni etsien pölyä. Sitä ei onneksi näkynyt missään. Niin hyvin olin siivonnut ennen kämppikseni saapumista. Sitten se tapahtui. Oveen koputettiin. Laitoin kahvikupin tiskipöydälle ja riensin avaamaan ovea...
Tarinan toinen osa: ... vain huomatakseni, että näky toisella puolen oli samalla hurmaava, mutta jotenkin viallinen. Nuori nainen tuijotti minua jäänsinisillä silmillään, joiden katse sai minut vilunväristysten partaalle. Hänen kasvonsa olivat sirot, mutta niistä heijastui sanoinkuvaamaton julmuus; jo pelkkä hymynkare hänen huulillaan vei minut perääntymään askeleen. Yritin kuunnella hänen hengitystään, joka oli niin hiljainen, ettei sen olemassaoloa olisi edes huomannut ilman keskittynyttä kuuntelemista. Päällään hänellä oli musta jakkupuku, jonka suuret napit olivat kultaiset. Pukeutumisen perusteella hänestä ei olisi ikinä arvannut, että hän oli omasta ikäluokastani.
"Hei." Naisen ääni oli lempeä, niin viaton, että sitä olisi voinut kuunnella herkeämättä tuntikausia.
En saanut sanaa suustani, jäin vain tuijottamaan tuota ristiriitaista kuvaelmaa edessäni.
"Olen Alice." Nainen toi kätensä eteeni. Silloin aloin hiljalleen herätä tähän maailmaan; tartuin hänen käteensä siitäkin huolimatta, että omani tärisivät lähes holtittomasti.
"Hei, olen..."
Mitä seuraavaksi tapahtuu? Anna mielikuvituksellesi valta ja raapusta tarinalle jatkoa!
